Taitelijaelämää

                     
Vanhemmuus...
aihe joka varmaan aiheuttaa eniten lämpimiä keskusteluja internetin ihmeitä täynnä olevilla keskustelupalstoilla. En tiedä mitään niin toista lyttäävää heimoa kun naiset sörkkimässä toisiaan kepillä siitä millainen on hyvä äiti. Mitä syöttää jälkikasvulle, pukea päälle, viedäkö hoitoon vai ollakko viemättä. Paska äiti vie ja luuseri ei. Se joka ei rokota haluaa lapsensa kuolevan ja se joka rokottaa ihan samaa mutta toista kautta. Äitinä, isoäitinä, äitipuolena katson tätä touhua kahdenkymmenenviiden opetus vuoden tuomin linssein. En niillä jolla katsotaan suloista viatonta vauvaa vaan niillä joka eli läpi teinihelvetin, aikuisen lapsen vaikeudet ottaa vastuuta omasta elämästään. Niillä linsseillä jotka ymmärtävät jälkeenpäin kaikki tekemänsä virheet. Olin lasten kanssa viisi ensimmäistä vuotta kotona, leivoin, istuin hiekkalaatikon kulmalla ja luulin saavani ensimmäisen hyvä äiti onnellinen lapsuus leiman ansiokorttiini...en saanut, pikemminkin kuittauksen lapsilta että mitäs olit. Kuka käski?

Aloitin opiskelu ja työputken, raadoin saadakseni jäkikasvulle kaiken sen mitä kuvittelin heidän tarvitsevan. Sain ulkopuolisilta leiman otsaani, liian vähän läsnä lapsilleen...

Järjestin kaiken niin että lapset saisivat kasvaa mahdollisimman turvallisessa kodissa, rakkaudessa, tilassa missä on aina lupa puhua,,,paitsi aiheesta jotka osuivat huonoon äitiin sisälläni ;)

Teini-ikäisinä nuo ketaleet hakivat jännitystä, elämyksiä, turvattomuutta kodin ulkopuolelta. Millaista on olla huonosti voiva nuori joka vihaa vanhempiaan ja yhteiskuntaa. Yritin laittaa rajoja, taistelin henkeni kaupalla juosten viikonloppuisin nuorteni perässä pitkin kyliä. Laihoin tuloksin, kumpikin valitsi juuri sen polun joka kasvatti kaikkein eniten. Sinne meni mihin toivoin olevan menemättä.

Päästin irti ja päätin alkaa kasvattamaan itseäni lasten sijaan ymmärtäen että suurin virhe oli omassa itsessäni.

Aloin tarkastelemaan uutena viisaampana, tiedostavana aikuisena maailmaa jossa elämme, vanhemmuutta. Linssini avautuivat näkemään jotain järkyttävää. Me sotatraumainen pieni kansa menimme takapuoli edellä puuhun hukaten kaiken maalaisjärkemme, kuvitellen että vanhemmuus on sitä ettemme saa traumatisoida lapsiamme olemalla inhimillisiä ihmisiä jotka uskaltavat myöntää ääneen pienten lasten olevan välillä hermoja kiristäviä kiusankappaleita. Mitä kasvaa lapsista joita kyyditään autokyydeillä paikasta a paikkaan b naama kiinni kännykän ruudussa odottaen vanhemmiltaan täydellistä palvelua. Millaista sukupolvea olemme jättämässä jälkeemme, onko tulevaisuuden maailma sellainen jossa teemme asioita vain itsellemme, juuri niitä mitkä huvittavat jättäen likaiset työt tai vastuun jollekulle toiselle. Koulukiusaaminen, lasten pahoinvointi, perheiden pahoinvointi räjähtää käsiin ja me syytämme hallitusta, naapuria huonosta kasvatuksesta, ketä tahansa katsomatta siihen peiliin jossa näkyy jokaisen meidän kasvot. Kuka opettaa lapsiamme jos me emme ole niitä viisaita henkisiä johtajia joita maailma tarvitsee. Kukapa ei vihaisi olla se aikuinen joka laittaa metrin pituisen pikku tyrannin järjestykseen, se aikuinen joka kerta toisensa jälkeen on tyhmä ja ilkeä kieltäessään asioita jotka saavat lapsen voimaan huonosti.

Pahin henkinen opettajani ikinä, yhdeksän vuotias lainapoikani joka mainiosti minua kouluttaa näiden asioiden pariin kertoi etteivät lapset enää koulubussissa juttele keskenään. Matka per suunta kestää 20 min ja se on loistavaa aikaa pelata kännykällä. Kysyessäni mitä tovereillesi kuuluu saan vastauksen; ei me jutella me pelataan. Tunnen niskakarvojeni kärventyvän kauhusta. Mitä ihmettä olemme luoneet? Mikä on näiden lasten tulevaisuus. Mitä tulee tapahtumaan tunteille, ihmisten luonnolliselle kyvylle leikkiä, mielikuvitukselle. Päätimme olla julmia aikuisia, takavarikoimme puhelimen, poistimme jopa television. Seuraavan aamuna näimme ihmeen. Yhdeksän vuotias lapsi joka ei enää aikoihin ole leikkinyt yksi ollessaan rakensi leegoilla laulaen railakkaasti itsekseen.

Lapset tarvitsevat tylsyyttä, taistelua vanhempien luomia sääntöjä vastaan huokasten turvallisesti, piti ne kiinni siitä minkä tiesivät sydämessään parhaaksi juuri minulle. Jokainen lapsi ja vanhempi on uniikki ainutlaatuinen luomus omine omituisuuksineen. Isoäitinä luotan omien lasteni kykyyn tuntea lapsensa ja tietää mikä on se oikea tapa kasvattaa. Minäkin kasvatan omalla tavallani, sillä viisaudella minkä jokainen trauma elämässäni on aiheuttanut. Kiitän usein siitä että sain kasvaa kovassa elämänkoulussa...luulen että se on paras tapa kasvattaa meistä sydämellään ajattelevia huomioon ottavia ihmisiä... Jokaisen vanhemman pitää muistaa, että eräänä päivänä heidän lapsensa seuraavat heidän esimerkkiään, ei heidän ohjeitaan. Ole siis se mistä puhut <3