Kuinka moni nostaa kätensä pystyyn jos kysyttäisiin elätkö tasapainossa oman itsesi kanssa. Koetko että hallitset arkesi, aikataulusi ilman stressiä. Pieni stressi silloin tällöin on normaalia ja pitää meidät liikkeessä, tarkoitan jatkuvaa sydämentykytystä, huonosti nukuttuja öitä salaista toivetta siitä että saisit hengittää vapaammin. Käyttää aikaa siihen mikä on tärkeää. Milloin viimeksi tarkistit sisäistä kellokorttiasi, tutkit sitä pysyykö ulkoinen maailma kyydissä sen suhteen mitä sisimmässäsi tapahtuu. Voi olla että vuosi sitten olit täysin erilainen, vielä tukossa joltain osa-alueelta ja kun avaat solmuja sisälläsi vaatii se myös tasapainossa pysyäksesi säännöllistä tarkistusta siihen elämään jota elät. Etsimme epätasapainoon apua liikkumalla enemmän, juoksemalla ostoksilla, suorittamalla lisää näkemättä miten vain kiihdytämme sydämen epätoivoista sykettä. Pystykö istumaan hetken ihan hiljaa, rauhassa piinaavilta ajatuksilta. Siinä tärkeä harjoitus jokaiseen päivään. Minä yritin, monena päivänä. Tunsin syvää surua siitä etten pystynyt. Siitä että palasin siihen suorituselämään josta halusin pois, tunsin miten kadotin tasapainoni, yhteyteni omaan intuitioon ja sydämeeni. Hetken halusin arvostella itseäni, haukkua rumin sanoin. Taas olet siinä pisteessä että tarvitset uuden suunnan, hiljaisuuden kuunnella, tulla kuulluksi.

Pysähdyin ja katsoin elokuvan Nepalin slummien lapsista, miten Espanjalainen opettaja perusti koulun auttakseen näitä lapsia. Sisälläni heräsi jotain hyvin voimakasta, kipinä. Minä haluan matkustaa kuvaamaan näitä lapsia, kohdata sen miten köyhiä ihmiset voivat olla. Lähetin pyynnön maailmankaikkeudelle. Olen valmis. Muutamaa päivää myöhemmin eksyn vanhan tavaran myynti tapahtumaan. Olen jo poistumassa paikalta kun näen kyltin jossa kerrotaan että kaikki myynnistä saatu tulo menee lyhentämättömänä Himalajalle rakenteilla olevaan tyttöjenkouluun. Lumlan kylään pohjois Intiassa. Ihmiset ovat hyvin köyhiä  ja munkki Geshe Pema Dorjee joka on saanut Dalai Lamalta tehtävän hoitaa tätä upeaa projektia. Suomalainen pariskunta Jorma Aunela ja Taiteilija Maria Lisitzin keräävät vanhaa tavaraa myyntiin ja lahjoittavat saadut tulot tuohon projektiin. Kerron toiveestani päästä kuvaaman noita lapsia tavatessani heidät myyntitapahtumassa ja syleilemme toisiamme kyynelsilmin, tunnemme kaikki tuon voimakkaan kutsun muuttaa mailmaa tekemällä hyvää. Tiedämme että jokainen pienikin teko synnyttää jotain suurta. Voimauttaa ihmisiä omalle elämälleen, antaa mahdollisuuden selvityä jostain mitä me täällä hyvin voinnin keskellä emme voi edes kuvitella. Köyhissä oloissa tytöt joutuvat usein hyväksikäytön uhreiksi, lapsiprostituoiduiksi, töihin aamusta iltaan. Se mitä nämä ihmiset yhdessä tekevät on jotain uskomatonta. Näille lapsille etsitään koulukummeja, ihmisiä jotka haluaisivat auttaa yksittäistä lasta saamaan mahdollisuuden kouluttautua. Kummimaksu on 45 € Kuukaudessa ja kattaa kaikki lapsen koulukulut. Monta ihmistä voisi vaikka yhdessä tukea yhtä lasta jos summa menee yli oman budjetin. Tytöt saavat mahdollisuuden kouluttautua ammattiin joka muuttaa heidän elämänsä, koko yhteisön elämä ja tulevaisuus muuttuu. Tässä sähköposti osoite josta voit kysellä lisää : de.lisitzin@gmail.com

Minä alan oman projektini, etsimään rahoitusta sille että pääsen kuvaamaan ja tapaamaan näitä lapsia, kertomaan maailmalle heidän tarinaansa. Ja niin, muutan kaiken sen mikä aiheuttaa epätasapainoa. Se on iso juttu voin kertoa mutta huudan kovaa universumille KYLLÄ! Päästän irti kaikesta siitä mikä pelottaa <3 köyhillä ihmisillä ei ole mitään, meillä on monia mahdollisuuksia tehdä asioille jotain.

Omenapuun kukkia, mekkounelmia ja suuria tunteita...

Koko päivän odotin vatsatautia, muiden sairastaessa ja huonovointisuuden aalloissa päätin keskittää kaiken huomioni mekkoon. Löysin kirpparilta soman kankaan, kaavan otin mekko tehtaan ihanaisesta kirjasta. Ompelu intoni laantuu yleensä hyvin nopeasti siihen että vaikka kuinka yritän lukea ohjetta ja ymmärtää saan tehdä valtavan työn hahmottaakseni mitä on tarkoitus tehdä. Kiroilen ompelen ja puran. Jossain vaiheessa tajuan että olen hyvin sitkeä. Vain hullu ompelee kymmeniä vuosia kehittymättä lainkaan ohjeiden tulkitsemisessa. Kuinka monta kertaa olen päättänyt etten ompele enää ikinä. Ommellessani alan miettimään miten tämä itsepäinen sitkeys on vienyt minua kohti unelmiani. Hullunrohkeat tyhmätkin teot ovat vieneet minua ylöspäin sillä vuorella jolle jokainen tahtoihminen unelmoidessaan kiipeää. Meille opetetaan vetovoiman lakiajattelua, lähetät vain pyynnön universumille joka toteuttaa toiveesi. Toimii, joskus, toisinaan on mentävä suohon ymmärtääkseen jokainen mutka itsessään, kaivettava hyvin syvältä ollakseen valmis löytämään oman todellisen olemuksensa. Sen joka ei pelkää, ei syyttele, draamaile turhia. Viime aikoina minua on haastettu kovasti suuttumaan. Älähtämään aikuisille ihmisille joiden oikeudentaju on n. kaksivuotiaan tasolla. Ensin ajattelin että ähäää, tähän leikkiin ette minua saa. Näen niin tämän näytelmän läpi. Menee muutama päivä ja vihoissani olen valmis vetämään turpaan jokaista joka ei pelaa reilua peliä. Kiehun, ajan vihoissani päin punaista ja hämmästyn. Mikä valtava määrä vihaa onkaan sisälläni. Ymmärrän että tarvitsin peilin nähdäkseni sen. Päätän antaa vihan olla minussa. Ehkä on ihan tervettä suuttua ja laittaa rajoja ihmisille jotka siihen haastavat. Muistan zen viisauden siitä että antaa tunteille luvan tulla kylään muttei pyydä niitä asumaan. Minulla on lupa tuntea myös negatiivisia tunteita, kuin puhdistava suihku viha valuu pois minusta. Taidan pukea päälleni uuden itsetekemäni kesämekon ja lakata jokaisen varpaankynnen eri värillä. Omenapuut kukkivat.

Miten ihanaa ja samaan aikaan kamalaa onkaan olla ihminen. Keskeneräinen, syvästi tunteva olento. Minulle elämä ja ihmisenä olo on jatkuvan tutkinnan ja kiinnostuksen kohde. En tyydy enään ajattelemaan ettei kaikella minulle tai muille tapahtuvalla olisi suuri tarkoitus, syvempi merkitys. Löydän aina jonkun selityksen kaikelle, syvän ymmärryksen ja jatkan seuraavaan "pulmaan". Aluksi luulin että oma elämäni on keskivertoa rankempaa, kuvittelin että elämä nyt vain haluaa vetää minua turpaan syistä joita en itsekään ymmärrä. Tunsin syvää itsesääliä, minä pikku raukka joka vain kärsin kokemusteni edessä. En osannut pysähtyä, kuunnella näiden kokemusten mukanaan tuomia opetuksia, siunauksista puhumattakaan.

Aloin etsimään vastauksia henkisyydestä, rukoilin, meditoin, pysähdyin. Löysin taikaa elämääni. Luulin että ollessani itse jotenkin hereillä, tietoinen, tehden hyviä tekoja muutun pinkiksi Buddha patsaaksi itsekin. Elin muutaman vuoden valtavassa rakkaus leijunta kuplassa. Ei ollut rahahuolia, ei perhettä ei mitään vastuuta. Mikäs siinä leijuessa.

Kunnes löysin itseni tilanteesta jossa todellinen uskoni, kykyni johtaa ajatuksiani, sisimpääni laitettiin entistä kovemmalle koetukselle. Minulla on taas perhe, lapsi joka tarvitsee minua valtavasti, lapsenlapset, omat lapseni. Jokaisena päivänä on suuri huoli toimeentulosta. Selviytymisestä.

Luulin kadottaneeni jotain, uskon että minua vedetään taas universumin toimesta turpaan kunnes ymmärrän että todelliset henkiset mestarit ovat niitä jotka rämpivät oman kokemuspolkunsa läpi polvillaan. Kiittäen jokaisesta ymmärryksen hetkestään. Todelliset mestarit ovat niitä jotka ymmärtävät että kaikkein suurin henkisyys on sisimmässämme, sydämessä. Ei ole mitään tahoa, uskontoa, ulkopuolellasi olevaa voimaa joka ottaisi vastuun ajatuksistasi. On vain se peili josta kuvastuu jokaisena päivänä omat kasvomme.

Siihen sisältyy myös suuri siunaus. Koska meillä on kyky ja lupa valita ajatuksemme kaikki se mitä elämässämme tapahtuu on ikäänkuin ajatustemme summa. Siksi päätän tänään luopua tästä niukkuus opetuksesta. Ymmärrän nyt syvästi miten vaikeaa on uskoa ihmeisiin jos leipäkaappi ammottaa tyhjyyttään, ymmärrän että lasten kasvatus on osa elämän suunnitelmaani ja katson siihen peiliin joka laittaa minut tuntemaan suurta ahdistusta vastuusta jota nämä lapset tuovat mukanaan. Olen valmis seuraavaan opetukseen ;)

Mitä sinä olet oppimassa omassa elämässäsi tällä hetkellä?

Jos saisin pennin jokaisesta turhasta huolesta, negatiivisesta ajatuksesta, siitä kun sisäinen naiseni sekosi mitättömän ongelman edessä olisin miljonääri. Miten mittaamattomat suhteet pieni ja mitätön voi monimutkaisessa järjestelmässäni saadakaan. Pitkään luulin olevani ainoa, hankala, nainen joka vihaa peilikuvaansa. Mittaa vyötärönsä olemattomia tai olemassaolevia senttejä huolissaan, paheksuin jokaista syntistä hairahdusta suklaakakkupalaan ja yrittää esittää normaalia. 

Tutkin terveellisyyttä, elin ja hengitin joka solullani. Paheksuin muita jotka söivät mitä sattuu. Hankasin naamaani ryppyvoiteita ja liikuin pakonomaisesti. Pidinkö itsestäni? Hyväksyinkö? En todellakaan. Esitin tekeväni niin. Jonkun näpätessä kuvan minusta kauhistuin, vieläkin oot vääränlainen. Ruma, keho ei ole tarpeeksi timmi.

Päätin ikuisen diettaamisen sijaan alkaa muuttamaan ajatuksiani, sisäistä maailmaani. Ensin en pitänyt siitä yhtään, jouduin katsomaan peiliin jossa näin omat kasvoni, valintani. Sen miten olen itse vaikuttanut kaikkeen siihen mitä elämässäni tapahtui sitä ymmärtämättä. Pitkän henkisen tutkiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen että tässä ajassa, 2000-luvulla me naiset jotka kuvittelemme olevamme vapaita viisaampia kuin esiäitimme olemme kaikkea muuta. Tämän päivän nainen kantaa harteillaan valtavia paineita: Naisen pitää olla kaunis, viisas, hyvin koulutettu, super- äiti, mielellään fitness kunnossa sisustaen täydellistä kotiaan puristaen samalla vihermehuja perheelleen. Miehet seuraavat tätä kaikkea samoilla paineilla. Me olemme kaukana vapaudesta, siitä tunteesta kun hymyillen syöt jäätelötötteröä paljainjaloin pää tyhjänä suorittamisesta, ajattelemisesta. Moni hidastaa, alkaa etsiä henkistä kasvua, terveellistä ravintoa..suunta on upea...kunhan se ei taas palaa suoritusrintamalle. Ajattelen nykyään että pahinta mitä voi itselleen tehdä on antaa mielen vaeltaa negatiivisissä ajatusmalleissa jotka eivät vie mihinkään, ainoastaan vatsahaavaan. Pahinta on tuomita toinen ihminen tai ottaa rankasti kantaa toisen elämään jonka ymmärtää vain jos on hetken kulkenut hänen kengissään. Itsensä johtaminen, omien ajatusten on niin aikaa vievää puuhaa ettei siinä ole enää aikaa tai tilaa kytätä muita, joka sekuntti minulla on mahdollisuus ajatella itsestäni rumasti. Aloitin yhden pitämistäni kursseista syöttämällä naisille suklaata. Kerroin että se mitä ajattelemme vaikuttaa kaikkeen siihen mitä meille tapahtuu. Jos pelkäät joka hetki lihovasi, sairastuvasi vedät ajatusenergiallasi puoleen sen mitä pelkäät. Siksi siis naiset jotka julistavat lihovansa pelkästä pullan näkemisestä ovat oikeassa. Se mitä viljelet näyttäytyy sinulle totuutena. Eräs naisista kertoi jälkeenpäin oivaltaneensa omien ajatustensa voiman laihduttaessaan vuosia tuloksetta. Kurssin jälkeen hän päätti muuttaa ajatuksensa ja vapautua syyllisyydestä...ja kas ihme tapahtui. Kevät alkoi useita kiloja kevyempänä. 

Tässä rukous jonka voisin lukea jokaisena päivänä muistaakseni:

RUKOUS ITSENSÄ RAKASTAMISELLE

Teksti: Don Miguel Ruiz

Pyydän sinua tänään, Maailmankaikkeuden Luoja, auttamaan minua hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen, itseäni tuomitsematta. Auta minua hyväksymään mieleni sellaisena kuin se on, kaikkine tunteineen, sekä kaikki toiveeni ja unelmani, persoonallisuuteni ja yksilöllinen olemukseni. Auta minua hyväksymään kehoni juuri sellaisena kuin se on, näkemään sen kauneus ja täydellisyys. Anna minun rakastaa itseäni niin suuresti, etten enää koskaan torju itseäni tai asetu onneni, vapauteni enkä rakkauteni tielle.

Anna jokaisen tekoni, reaktioni, ajatukseni ja tunteeni tästä lähtien perustua rakkauteen. Auta minua rakastamaan itseäni niin paljon, että koko elämäni uni muuttuu pelosta ja ristiriidoista rakkauden ja ilon ilmentymäksi. Anna rakkauteni olla niin voimakasta, että se tuhoaa kaikki ne valheet, jotka minut on ohjelmoitu uskomaan – kaiken mikä saa minut uskomaan, etten ole tarpeeksi hyvä, vahva, älykäs tai kyvykäs. Anna minun rakastaa itseäni niin suuresti, ettei minun enää tarvitse elää muiden ihmisten näkemysten mukaan. Anna minun luottaa itseeni ja arvostelukykyyni. Kun rakastan itseäni, uskallan ottaa vastuun elämästäni ja ratkaista eteeni tulevat ongelmat. Anna minun toteuttaa toiveeni rakkauteni voimalla.

Anna minun tästä päivästä lähtien rakastaa itseäni niin paljon, etten enää koskaan luo tilanteita, jotka ovat itseni vastaisia. Voin elää elämääni omana itsenäni sen sijaan, että yrittäisin esittää jotain muuta toisen hyväksynnän saadakseni. En enää tarvitse muiden hyväksyntää tai kehuja, sillä tiedän kuka olen. Anna rakkauteni saada minut nauttimaan näkemästäni joka kerran kun katson peiliin. Anna hymyn loistaa kasvoillani ja vahvistaa sisäistä ja ulkoista kauneuttani. Auta minua tuntemaan niin suurta rakkautta itseäni kohtaan, että nautin aina omasta itsestäni.

Anna minun rakastaa itseäni ilman tuomitsemista, sillä tuomitseminen saa minut syyttämään ja rankaisemaan sekä itseäni että muita, jolloin kadotan rakkautesi. Vahvista tahtoani, jotta voisin nyt antaa itselleni anteeksi. Puhdista mieleni myrkyllisistä tunteista ja itsesyytöksistä, jotta voisin elää rauhassa ja rakkaudessa.

Anna minulle rohkeutta rakastaa perhettäni ja ystäviäni täysin ehdoitta ja muuttaa ihmissuhteitani myönteisesti ja rakastavasti. Auta minua luomaan uusia kanssakäymisen tapoja, jotta minun ei enää tarvitsisi käydä valtataisteluja toisten kanssa, olla voittaja tai häviäjä. Anna minun pyrkiä kohti rakkautta, iloa ja sopusointua.

Anna suhteeni perheeseeni ja ystäviini perustua kunnioitukseen ja iloon, jottei minun enää tarvitsisi sanella heille, miten ajatella ja käyttäytyä. anna minun nauttia suurenmoisesta rakkaussuhteesta; anna minun tuntea iloa jokaisesta hetkestä, jonka jaan kumppanini kanssa. Auta minua hyväksymään muut juuri sellaisena kuin he ovat, heitä tuomitsematta, sillä torjuessani heidät torjun myös itseni. Torjuessani itseni torjun sinut.

Tämä päivä on uusi alku. Auta minua aloittamaan elämäni alusta itseni rakastamisen voimalla. Auta minua nauttimaan elämästä, ihmissuhteistani, kokemaan uutta, ottamaan riskejä, elämään ja uskaltamaan ilmaista rakkauttani. Anna minun avata sydämeni rakkaudelle, joka on synnyinoikeuteni. Auta minua tulemaan Kiitollisuuden, Anteliaisuuden ja Rakkauden mestariksi, jotta voisin nauttia kaikesta luomastasi aina ja iänkaikkiaan. Aamen.

                     
Vanhemmuus...
aihe joka varmaan aiheuttaa eniten lämpimiä keskusteluja internetin ihmeitä täynnä olevilla keskustelupalstoilla. En tiedä mitään niin toista lyttäävää heimoa kun naiset sörkkimässä toisiaan kepillä siitä millainen on hyvä äiti. Mitä syöttää jälkikasvulle, pukea päälle, viedäkö hoitoon vai ollakko viemättä. Paska äiti vie ja luuseri ei. Se joka ei rokota haluaa lapsensa kuolevan ja se joka rokottaa ihan samaa mutta toista kautta. Äitinä, isoäitinä, äitipuolena katson tätä touhua kahdenkymmenenviiden opetus vuoden tuomin linssein. En niillä jolla katsotaan suloista viatonta vauvaa vaan niillä joka eli läpi teinihelvetin, aikuisen lapsen vaikeudet ottaa vastuuta omasta elämästään. Niillä linsseillä jotka ymmärtävät jälkeenpäin kaikki tekemänsä virheet. Olin lasten kanssa viisi ensimmäistä vuotta kotona, leivoin, istuin hiekkalaatikon kulmalla ja luulin saavani ensimmäisen hyvä äiti onnellinen lapsuus leiman ansiokorttiini...en saanut, pikemminkin kuittauksen lapsilta että mitäs olit. Kuka käski?

Aloitin opiskelu ja työputken, raadoin saadakseni jäkikasvulle kaiken sen mitä kuvittelin heidän tarvitsevan. Sain ulkopuolisilta leiman otsaani, liian vähän läsnä lapsilleen...

Järjestin kaiken niin että lapset saisivat kasvaa mahdollisimman turvallisessa kodissa, rakkaudessa, tilassa missä on aina lupa puhua,,,paitsi aiheesta jotka osuivat huonoon äitiin sisälläni ;)

Teini-ikäisinä nuo ketaleet hakivat jännitystä, elämyksiä, turvattomuutta kodin ulkopuolelta. Millaista on olla huonosti voiva nuori joka vihaa vanhempiaan ja yhteiskuntaa. Yritin laittaa rajoja, taistelin henkeni kaupalla juosten viikonloppuisin nuorteni perässä pitkin kyliä. Laihoin tuloksin, kumpikin valitsi juuri sen polun joka kasvatti kaikkein eniten. Sinne meni mihin toivoin olevan menemättä.

Päästin irti ja päätin alkaa kasvattamaan itseäni lasten sijaan ymmärtäen että suurin virhe oli omassa itsessäni.

Aloin tarkastelemaan uutena viisaampana, tiedostavana aikuisena maailmaa jossa elämme, vanhemmuutta. Linssini avautuivat näkemään jotain järkyttävää. Me sotatraumainen pieni kansa menimme takapuoli edellä puuhun hukaten kaiken maalaisjärkemme, kuvitellen että vanhemmuus on sitä ettemme saa traumatisoida lapsiamme olemalla inhimillisiä ihmisiä jotka uskaltavat myöntää ääneen pienten lasten olevan välillä hermoja kiristäviä kiusankappaleita. Mitä kasvaa lapsista joita kyyditään autokyydeillä paikasta a paikkaan b naama kiinni kännykän ruudussa odottaen vanhemmiltaan täydellistä palvelua. Millaista sukupolvea olemme jättämässä jälkeemme, onko tulevaisuuden maailma sellainen jossa teemme asioita vain itsellemme, juuri niitä mitkä huvittavat jättäen likaiset työt tai vastuun jollekulle toiselle. Koulukiusaaminen, lasten pahoinvointi, perheiden pahoinvointi räjähtää käsiin ja me syytämme hallitusta, naapuria huonosta kasvatuksesta, ketä tahansa katsomatta siihen peiliin jossa näkyy jokaisen meidän kasvot. Kuka opettaa lapsiamme jos me emme ole niitä viisaita henkisiä johtajia joita maailma tarvitsee. Kukapa ei vihaisi olla se aikuinen joka laittaa metrin pituisen pikku tyrannin järjestykseen, se aikuinen joka kerta toisensa jälkeen on tyhmä ja ilkeä kieltäessään asioita jotka saavat lapsen voimaan huonosti.

Pahin henkinen opettajani ikinä, yhdeksän vuotias lainapoikani joka mainiosti minua kouluttaa näiden asioiden pariin kertoi etteivät lapset enää koulubussissa juttele keskenään. Matka per suunta kestää 20 min ja se on loistavaa aikaa pelata kännykällä. Kysyessäni mitä tovereillesi kuuluu saan vastauksen; ei me jutella me pelataan. Tunnen niskakarvojeni kärventyvän kauhusta. Mitä ihmettä olemme luoneet? Mikä on näiden lasten tulevaisuus. Mitä tulee tapahtumaan tunteille, ihmisten luonnolliselle kyvylle leikkiä, mielikuvitukselle. Päätimme olla julmia aikuisia, takavarikoimme puhelimen, poistimme jopa television. Seuraavan aamuna näimme ihmeen. Yhdeksän vuotias lapsi joka ei enää aikoihin ole leikkinyt yksi ollessaan rakensi leegoilla laulaen railakkaasti itsekseen.

Lapset tarvitsevat tylsyyttä, taistelua vanhempien luomia sääntöjä vastaan huokasten turvallisesti, piti ne kiinni siitä minkä tiesivät sydämessään parhaaksi juuri minulle. Jokainen lapsi ja vanhempi on uniikki ainutlaatuinen luomus omine omituisuuksineen. Isoäitinä luotan omien lasteni kykyyn tuntea lapsensa ja tietää mikä on se oikea tapa kasvattaa. Minäkin kasvatan omalla tavallani, sillä viisaudella minkä jokainen trauma elämässäni on aiheuttanut. Kiitän usein siitä että sain kasvaa kovassa elämänkoulussa...luulen että se on paras tapa kasvattaa meistä sydämellään ajattelevia huomioon ottavia ihmisiä... Jokaisen vanhemman pitää muistaa, että eräänä päivänä heidän lapsensa seuraavat heidän esimerkkiään, ei heidän ohjeitaan. Ole siis se mistä puhut <3

Eräänä päivänä kuljen kaupungilla kainalossa uusi ystävä, mallinukke josta olen suunnilleen nähnyt unia. Odottanut, toivonut. Miettinyt millaista olisi ommella kun saisi sovittaa ihan oikealle sovitusnukelle. Toivoin vanhaa nukkea, sain vähän uudemman ja päätin " vanhentaa " sen. Kalkkimaalia pintaan ja uusikin näyttää huomattavasti kuluneemmalta ;) ei se ehkä ihan noin mennyt se vanha Pinotex mainos mutta aina voi muuttaa sopivammaksi. Vanhassa Porvoossa törmää ihmeellisiin kauppoihin ja kauppiaisiin. Nukke odotti minua Pehtorin perikunnassa joka myy vanhoja tavaroita. Pihalla seisoo vaaleanpunainen pikku fiat ja tiskin takana sukulaissielu. Puhumme elämästä, vanhoista tavaroista. Rakastan tätä pientä idylliä jossa saamme elää. Unelmoin ajasta jolloin ei ollut muita kuin pieniä kauppoja, kauppias tiskin takana ja puhdasta yksinkertaista tavaraa. Olisipa maitokauppa, lihakauppa, leipomo siinä vieressä. Aikaa keskittyä siihen mikä on tärkeää. Oman elämänkouluni kautta olen todella saanut tuta siitä mikä on elämässä tärkeintä. Kulunut puolivuotta raasti pois kaiken epäoleellisen, hajoitti perustan ja laittoi palikat uuteen parempaan järjestykseen.
En toivonut näin kovaa elämää, polkua, en sitä kipua joka murtaa selkärangan ja laittaa ihmisen polvilleen. Mutta ymmärrän nyt sen mukanaan tuoman siunauksen. Herätyksen. Jopa kauneuden.

Pidin syksyllä sylissä kolmevuotiasta lapsenlastani, pientä silmäterääni joka itki krokotiilin kyyneliä kun nuoren isän arkkua kannettiin pois. Herätys tuli lujaa, kovaa ja korkealta.
Liian moni elämässäni on lähtenyt liian aikaisin, suuren tuskan kautta. Laskin että tämä oli viides nuori. Ihminen joka ei ehtinyt tavoitella omaa elämänpolkuaan, unelmiaan kuin hetken. Me kuljemme päivästä toiseen kuin unessa. Suoritamme asioita joita emme oikeasti halua mutta koemme että elämä on velvoillisuus, pakoite jossa näyttelemme jonkun toisen luomaa käsikirjoitusta.

Sydämeni huutaa tuskaa tämän kaiken keskellä, mitä ihmettä olemme oikein rakentaneet kaikessa viisaudessamme. Haluten yhä lisää, kehittää, suorittaa, tavoittaa. Samalla kadottaen jotain hyvin oleellista. Oman itsemme, intuition, unelmat. Sen mikä on todellinen tarkoituksemme maan päällä. Tunnen vahvan taivasyhteyden, johdatuksen, lämpimät näkymättömät auttajat ympärillämme jotka vain odottavat sitä hetkeä että olemme valmiita muuttamaan maailmaa yhdessä. Heräämään.
Yhdistyksemme tekee paljon vapaaehtoistyötä, kutsumustyötä hartiavoimin auttaakseen ihmisiä löytämään oman itsensä ja elämäntehtävänsä.

Niin moni haluaisi itsekin auttaa muita mutta kokee ettei ole resursseja siihen. Apu voi olla hyvinkin pientä, hetki aikaa kuunnella jotakuta täydestä sydämestä. Siivota väsyneen äidin koti, ottaa vieras lapsi syliinsä. Auttaa naapurin pelottavaa maahanmuuttajaa. Muuttaa pelon teot ja puheet rakkaudeksi. Ajatukseksi siitä että olemme kaikki yhtä ja miksi vihaisit itseäsi. Meillä kaikilla on mistä antaa. Tarvitaan vain halu siihen.

Askartelen unelmasiepparin ja siunaan sen suurimmalla unelmallani: Kumpa koko maailma rakastuisi, itseensä, toinen toisiinsa.

                                                              Elettiinhän sitä ennenkin....

Ensimmäinen talvi ikivanhassa talossa, pakkanen pyrkii sisään. Joka nurkasta vetää ja pipo on päässä sisälläkin. Vaikka koen olevani konkari vanhojen talojen kanssa koen epätoivoa...putket jäätyvät suihkutila menee pakkasen puolelle, epätoivo ottaa vallan. Sinnittelemme ilman pyykinpesukonetta, sähköhellaa....aamupuuro keitetään puuhellalla joka syttyy tai sitten ei. Sillä on oma tahto. Talolla on oma tahto. Minä väännän itkua käpertyessäni rakkaaseeni kiinni kolmen peiton alla. Kuollaanko me? Entä jos me ei selvitä. Sitten se iskee. Luja Suomalaisen naisen sisu. PERKELE se sanoo ja alkaa miettiä. Miten ne ennen selvisivät? Ei niillä ollut sähkölämmitystä ja muita vempaimia, ne teki kaiken itse ja varmaan pesi pyykitkin jäisessä järvessä. Meillä on kaikki ja silti me ruikutamme, ihan kaikesta. Otan aseekseni googlen uskomattoman viisauden. Mitä ne teki ennen jotteivat jäätyneet taloihinsa? Löydän hyviä neuvoja. Valmistaudun sotaan aseena maalarinteippiä, tilkkeitä, kankaita. Jopa makaroonia. Ompelen ovimakkaran jonka täytän edellisellä elintarvikkeella, kankailla...tilkitsen joka raon minkä löydän. Saan aikaa kulumaa viikon eli noin talvilomani. Sormenpäät punoittavat teippaamisesta, sisutusta ei esitellä kuvissa joka kulmasta sen omituisuudesta johtuen. Mutta alkaa helpottamaan.

Ei vedä enää niin paljon. Lämpö tuntuu pysyvän edes hetken sisällä kirmatessaan sitten iloisesti pihalle. Teen sisäistä ajatusmatkaa siihen miten kauaksi olemme eksyneet. Luonnosta, yksinkertaisuudesta. Miten selviäisimme jos poreammeeseemme ei tulisikaan lämmintä vettä, jos energiakriisi pakottaisi kaikki säästötalkoisiin. Rakennamme taloja jotka tehdään energiatehokkaiksi ja tiiviiksi, ihmiset sairastuvat sisäilmasta jossa on jotain pahasti pielessä. Koneellinen ilmanvaihto tulee valttämättömäksi jotta ilma vaihtuisi edes jotenkin. Ikivanhassa talossa jossa kaikki materiaalit hengittävät on hyvä olla. Hinta jonka maksaa muutamasta kylmästä kuukaudesta verrattuna elämään muovipussissa on hyvin pieni. Lisää vaatetta päälle.

Tulee hetki jolloin muistan toivoneeni, pyytäneeni. Saisinpa elää lähempänä luontoa, yhtenä viisaista. Ymmärtää arvostaa kaikkea. Huokaisen syvään, nyt ymmärrän taas: Sain mitä pyysin. Tämä on elämää jossa mikään ei ole helppoa.  Siksi se on ihan parasta. Tiedättekö miltä tuntui saada pesukone tauon jälkeen. Mikä ihme on laite joka tsup vain pesee pyykit puhtaiksi. Kahdeksanvuotiaskin löysi uuden harrastuksen hoettuaan mulla on tylsää, ei mitään tekemistä...istuu katsomassa miten pyykit pyörivät pesukoneessa. Elämä on täynnä ihmeitä niille jotka osaavat katsoa...

Minä Maria olen juossut niin pitkän matkan, kuluttanut useita oivallusten lenkkitossuja, hakanut päätäni seinään, oppinut. Elin niin pitkään elämää mulle kaikki heti. Luulin että onni tulee kauniin kodin, täydellisten servettien ja oikean ruokavalion myötä. Juoksin sitä samaa oravanpyörää jota niin moni kuluttaa, kasvatin lapsia luulemalla että tekemällä kaiken niiden puolesta, antamalla kaiken helposti vaivatta niistä tulee onnellisia.
Kunnes Pam! Se iski...uupuminen kohtaukset jotka pysäyttivät, henkinen selkärankani oli niin vahva että sen murtamiseen ei riittänyt pesäpallomaila, ei siihen tarvittiin paljon enemmän. Luovuin kaikesta, jätin niin paljon taakseni. Luulin että se että päästäää irti siitä mikä ei palvele uutta korkeampi värähteistä minääni tuo minulle helpon elämän. Meditoin paljon rukoilin pyysin, henkistä kasvua, ymmärrystä siitä kuka ja mitä todella olen.

Meni hetki kunnes oivalsin. Tässä universumissa todella toimii vetovoiman laki. Sain mitä pyysin. Nyt ymmärrän että ihmiselämä ajautuu niin helposti siihen mulle heti kaikki ajatteluun. Ego on niin ovela se huijaa sinut pienestäkin lipsahduksesta uhriksi, heikoksi ruikuttajaksi joka ihmettelee hankaluuksia joiden keskellä kahlaa. Kunnes tajuaa ystävän sivulauseesta miksi elämä on viime aikoina heittänyt niin paljon pyyhkeitä kehään.

Minä suoritan stressaan, juoksen taas oravanpyörässä kiihtyvällä tahdilla. Suljen silmät kaikelta oikeasti tärkeältä ja kauniilta. Pyysin henkistä kasvua ja sitä sain. Lasken viimeiset kolikkoni ja ostan ruusuja. Kuvaan niitä lapsen innolla ja ryömin lumihangessa. Elämä on sarja hetkiä joista ne epätäydelliset opettavat meille kaikkein eniten. Ainoa tehtäväsi ihmisenä on pitää itsesi, omat ajatuksesi tietoisena. Jokaisesta hetkestä, pienestä kasvaa onnentunne sisällä jota ei voi rahassa tai missään materiassa mitata.  Se on viattoman vapaan lapsen hymy sisälläsi. Se ei tarvitse titteleitä, rooleja, ulkoista hyväksyntää sille riittää se hetki <3

Suurin lahja minkä voit antaa lapsellesi on itse tekemisen, oivaltamisen lahja. Se että alkaa ymmärtämään omien valintojensa, tekojensa seuraukset ovat suuri lahja. Miksi ottaisimme sen pois lapsiltamme.  Tämä konkari äiti, uusäiti, isoäiti on viisas vanha luu. Se ei tuo mitään hopeatarjottimella. Se tanssii villisti lasten kanssa jokaviikkoisessa discossa jossa jokainen saa valita vuorollaan kappaleen, se pitää sylissä, leipoo ja juttelee. Mutta se myös vaatii. Vastuuta, tiedostamista.

Se rakastaa miestään niin että sukat pyörivät jaloissa vaikka tuo ei aina tekisikään niin kuin täydellisessä elämässä. Se katsoo peiliin kun sitä ärsyttää joku ja kaivaa vastaukset sisältään. Ei toisten kasvoilta. Se räyhähtää kun joku loukkaa mutte katkeroidu tai jää kantamaan kaunaa. Se elää tässä hetkessä, tai ainakin yrittää <3

Valokuvaaja vaimo. Muusikko mies. Kahdeksan vuotias tähtipoika miehen edellisestä liitosta. Aikuisia tyttöjä vaimon edellisestä, kolme lastenlasta. Suuri rakkaus, niin suuri että se tunki tiensä naisen uniin, murskasi tieltään kaiken vanhan ja sai koko elämän muuttumaan. Täydeksi, uudeksi.
Elämä sen sydämenpuolikkaan kanssa on suuri lahja. Sen jonka koko olemuksen tunnistat niin tutuksi, omaksi kuvaksesi. Vanha 1700-luvun vino talo jonka hoito vie järjettömän määrän aikaa ja rahaa. Sisälle on ängetty koti, vaimon studio ja miehen äänistudio. Elämää pienellä tai olemattomalla budjetilla. Kirpputorit ovat kotimme sisustuskauppa no:1. Myös vaatepäivitykset ja kaiken tarpeellisen koluamme kirppiksiltä. Motto: Vähemmän töitä, enemmän aikaa ja vähemmän rahaa. Mikä mahdollisuus saada mielikuvitus rönsyilemään. Tule mukaan seurailemaan tämän omituisen, hauskan taiteilijaperheen elämää <3