Taitelijaelämää

Eräänä päivänä kuljen kaupungilla kainalossa uusi ystävä, mallinukke josta olen suunnilleen nähnyt unia. Odottanut, toivonut. Miettinyt millaista olisi ommella kun saisi sovittaa ihan oikealle sovitusnukelle. Toivoin vanhaa nukkea, sain vähän uudemman ja päätin " vanhentaa " sen. Kalkkimaalia pintaan ja uusikin näyttää huomattavasti kuluneemmalta ;) ei se ehkä ihan noin mennyt se vanha Pinotex mainos mutta aina voi muuttaa sopivammaksi. Vanhassa Porvoossa törmää ihmeellisiin kauppoihin ja kauppiaisiin. Nukke odotti minua Pehtorin perikunnassa joka myy vanhoja tavaroita. Pihalla seisoo vaaleanpunainen pikku fiat ja tiskin takana sukulaissielu. Puhumme elämästä, vanhoista tavaroista. Rakastan tätä pientä idylliä jossa saamme elää. Unelmoin ajasta jolloin ei ollut muita kuin pieniä kauppoja, kauppias tiskin takana ja puhdasta yksinkertaista tavaraa. Olisipa maitokauppa, lihakauppa, leipomo siinä vieressä. Aikaa keskittyä siihen mikä on tärkeää. Oman elämänkouluni kautta olen todella saanut tuta siitä mikä on elämässä tärkeintä. Kulunut puolivuotta raasti pois kaiken epäoleellisen, hajoitti perustan ja laittoi palikat uuteen parempaan järjestykseen.
En toivonut näin kovaa elämää, polkua, en sitä kipua joka murtaa selkärangan ja laittaa ihmisen polvilleen. Mutta ymmärrän nyt sen mukanaan tuoman siunauksen. Herätyksen. Jopa kauneuden.

Pidin syksyllä sylissä kolmevuotiasta lapsenlastani, pientä silmäterääni joka itki krokotiilin kyyneliä kun nuoren isän arkkua kannettiin pois. Herätys tuli lujaa, kovaa ja korkealta.
Liian moni elämässäni on lähtenyt liian aikaisin, suuren tuskan kautta. Laskin että tämä oli viides nuori. Ihminen joka ei ehtinyt tavoitella omaa elämänpolkuaan, unelmiaan kuin hetken. Me kuljemme päivästä toiseen kuin unessa. Suoritamme asioita joita emme oikeasti halua mutta koemme että elämä on velvoillisuus, pakoite jossa näyttelemme jonkun toisen luomaa käsikirjoitusta.

Sydämeni huutaa tuskaa tämän kaiken keskellä, mitä ihmettä olemme oikein rakentaneet kaikessa viisaudessamme. Haluten yhä lisää, kehittää, suorittaa, tavoittaa. Samalla kadottaen jotain hyvin oleellista. Oman itsemme, intuition, unelmat. Sen mikä on todellinen tarkoituksemme maan päällä. Tunnen vahvan taivasyhteyden, johdatuksen, lämpimät näkymättömät auttajat ympärillämme jotka vain odottavat sitä hetkeä että olemme valmiita muuttamaan maailmaa yhdessä. Heräämään.
Yhdistyksemme tekee paljon vapaaehtoistyötä, kutsumustyötä hartiavoimin auttaakseen ihmisiä löytämään oman itsensä ja elämäntehtävänsä.

Niin moni haluaisi itsekin auttaa muita mutta kokee ettei ole resursseja siihen. Apu voi olla hyvinkin pientä, hetki aikaa kuunnella jotakuta täydestä sydämestä. Siivota väsyneen äidin koti, ottaa vieras lapsi syliinsä. Auttaa naapurin pelottavaa maahanmuuttajaa. Muuttaa pelon teot ja puheet rakkaudeksi. Ajatukseksi siitä että olemme kaikki yhtä ja miksi vihaisit itseäsi. Meillä kaikilla on mistä antaa. Tarvitaan vain halu siihen.

Askartelen unelmasiepparin ja siunaan sen suurimmalla unelmallani: Kumpa koko maailma rakastuisi, itseensä, toinen toisiinsa.